Runo: Toinen elämä
13.7.2006. Ote päiväkirjastani:
"Wau, wau ja wau! Ensimmäinen aamu Brasilian auringossa. Oon niin innoissani. Tääl on sairaan upeeta! Vaik tääl on ihan erilaista kun Suomessa, tunnen silti oloni ihmeellisen kotoisaks. Näin eilen seinässä liskon. Söin tuoretta ananasta. On järkyttävän kuuma ja kostee. Tuuletin hurisee. Mua naurattaa vaan. Tää on niin erilaista, mut mulla on vaan niin hyvä olla.
16-vuotiaat jalkani olivat juuri laskeutuneet minulle täysin uuteen maailmaan. Brasilia valtasi minut tavalla, jota en olisi ikinä osannut kuvitella. Tuntui kuin minut olisi joskus adoptoitu ja tuotu nyt takaisin kotiin. Kaikki oli vierasta, mutta oudolla tavalla niin tuttua. Tuntui levollisen hyvältä enkä olisi halunnut lähteä ikinä pois. Tuulessa tuoksui vapaus, ilmassa väreili elämä ja kadun vilinää rytmitti sielukas musiikki. Hengitin sisään tätä uutta maailmaa jokaisella henkäyksellä.
Tuntui siltä kuin se väärinymmärretty osa persoonastani olisi nyt vihdoin tullut nähdyksi ja otettu osaksi yhteisöä. Rempseä nauruni ja hullutteleva mieleni sai nyt olla oma itsensä ilman nolatuksi tulemisen pelkoa. Lempeän tuliset tunteet saivat tilaa ja hersyvä luovuuteni löysi itselleen kodin. Brasilialaiset tuntuivat heti perheeltä. Jokaisessa halauksessa ja suukotuksessa tunsin itseni niin tervetulleeksi ja ihailluksi. Olin myyty! Tästä huumaantuneesta tilasta alkoi prosessi, joka on muovannut identiteettiäni aikuisvuosille asti.
Äitini kuvailee minua hyvin rempseäksi, iloiseksi, satuilevaksi, vähän jopa rämäpäiseksi lapseksi. Olin sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja päättäväinen. Ilahdutin ihmisiä lähikaupassa ja sepitin tarinoita keittiön pöydän alla. Lauloin, tanssin ja esiinnyin. Ala-asteen viimeisillä luokilla kuitenkin muutuin. Varjo laskeutui kasvoilleni ja muutuin surumieliseksi. Koko yläasteen ajan olin alavireinen, omissa oloissani viihtyvä haaveilija. En koskaan masentunut tai kokenut mitään suurempaa ahdistuneisuutta, mutta olin surullinen siitä, että lapsuuteni välitön ilo oli poissa ja koin painetta muuttua ympäristön mukana.
Päädyin Brasiliaan hetken mielijohteesta, jota edelsi pitkä, vaikea ysiluokan kevät. Muistan pyöräilleeni räntäsateessa koulusta kotiin itkien ja kohmeisia käsiäni sumeasti tuijottaen. Tuntui, ettei unelmillani ollut enää mitään tulevaisuutta. Tunsin itseni yksinäiseksi, toivottomaksi ja päämäärättömäksi enkä oikein tiennyt syytä miksi. Lapsuuteni palo oli kadonnut jonnekin nuoruusvuosien virtaan. Pääni yllä majaili harmaa pilvi ja ystäväni olivat muuttuneet etäisiksi. Mielessä pyöri sama ajatus päivittäin. Haluan pois täältä.
Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään.
Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä. (Älä tyri nyt - Jukka Poika)
Eräänä tavallisena arki-iltapäivänä olin isäni kanssa autossa.
– Mä haluan päästä jonnekin ulkomaille iskä!
Isäni oli hetken hiljaa. Räntä rummutti tuulilasia painavina rätteinä.
– Meillähän on tuttuja siellä… Brasiliassa.
Isäni on myöhemmin sanonut, ettei ajatellut asiaa sen enempää eikä koskaan voinut kuvitella, että tarttuisin noihin sanoihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Monen mutkan kautta minulla oli kuukaudeksi liput Brasiliaan saman vuoden heinäkuussa 2006. Sen jälkeen palasin aina uudelleen kunnes löysin Brasiliasta elämäni rakkauden ja the rest is history.
Myöhemmin olen kriiseillyt paljon sitä, että mihin koloon identiteettini sopii. Koen olevani osa kahta toisistaan niin erilaista maailmaa. Ilmaisen itseäni syvällisesti kahdella kielellä jo kahden vuosikymmenen ajan. Ymmärrän kahden kulttuurin tavat, ilmaisut ja pienet nuanssit. Olen kahden maan kansalainen, vaikka virallisesti vain yhden. Olen syväsukeltanut maailmaan, johon en syntynyt ja kasvanut siihen kiinni kuin lapsi äitiinsä.
Suomen juureni ovat tiukasti routaisen maan mullassa, mutta sydämeni siivet lennättävät minut aina Brasilian tuuliin. Rakastan Suomea, mutta en ikinä malta jäädä. Rakastan Brasiliaa, mutta ikävöin Pohjolan rauhaa. Olen edelleen matkalla ymmärtämään sitä, miten elää näiden kahden identiteetin välissä. Olla osa molempia. Kantaa niitä sielussaan ja pystyä silti olemaan levollinen. Ymmärtää todella sydänjuuriaan myöten, että on kaksi tasavertaista, yhtä rakasta kotia. Hyväksyä juurettomuus tai pikemminkin se, että juureni rönsyävät moneen suuntaan ja että vapaus lähteä on antanut elämälleni syvemmän tarkoituksen. Juuret ja siivet voivat elää rinnakkain repimättä toisiaan. Itse asiassa ne tukevat toinen toistaan. Juuret kannattelevat, siivet uskaltavat.
En ehkä koskaan löydä täydellistä tasapainoa, mutta tarvitseeko? Välillä juuret pitävät paikallaan, jotta siivet jaksavat myöhemmin. Välillä siivet huiskivat valtoimenaan, koska ne tietävät, että aina voi palata. En ole pakomatkalla enkä kahlittu. Nämä ovat saman elämän eri vaiheita.
Tämä elämä, joka minulle siunaantui, on rikkain ja kipein polku, jota saan kulkea. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.
Tämän blogin sisältö näkyy ja kuuluu myös somessa kuvin ja videoin, joten ota seurantaan instagram tilini
Bisou, Anni