– Eu te amo, fia!
Sanat kaikuivat päässäni koko loppupäivän kuin urut kirkossa. Olin juuri soittanut muutaman minuutin mittaisen puhelun Brasiliaan ystävälleni ja yllättäen puhelimeen tuli Bené. Se pitkätukkainen intiaanipoika, johon tulisesti ihastuin samana kesänä ja jonka vahvaan halaukseen sulin lentokentällä hyvästellessäni kolmannen kerran Brasilian auringon ja ystävät. Olin 18-vuotias lukion viimeisen aloittanut tyttö, joka kevein askelin ja palavin silmin kurottautui kohti tulevaa. Elämäni suunta oli selvä ja kompassini nuoli osoitti kohti Etelä-Amerikkaa. Nyt vielä enemmän kuin ennen.
Long story kookospähkinän kuoressa. Olimme molemmat todella nuoria kun tapasimme. 18- ja 20-vuotiaat. Olin kolmatta kesää Brasiliassa lähetysmatkalla. Tein avustustyötä paikallisessa slummissa lasten ja nuorten parissa. Asuin työntekijöiden yhteismajoituksessa keskuksella, joka oli komea, vanha nunnaluostari. Bené osallistui keskuksella järjestettävään kuukauden mittaiseen koulutukseen. Bené kertoo, miten ensimmäisen kerran kuuli kun puhuin outoa kieltä lankapuhelimeen keskuksen toimistohuoneessa. Japania? hän oli miettinyt itsekseen. Sitten hän näki kuulaanvalkean ihoni ja pitkät, vaaleat hiukset, jotka ulottuivat vyötäisille. Ohitimme toisemme. Vihreät silmät kohtasivat mustat. Ujo hymy ja katse lattiaan. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tunne rakentui ja vahvistui kuukauden kuluessa hitaasti ja varmasti.
Bené löysi rannalle hukkuneet sandaalini. Minä vein Benélle välipalaksi kokiksen ja suolaisia leivonnaisia hänen ahkeroidessaan slummilapsille leiripaitoja. Bené auttoi minua ymmärtämään slummien slangia. Minä kerroin Benélle Pohjoisen pakkasista ja revontulista. Se oli taianomaista. Välillämme oli niin syvä yhteys, että en osaa vieläkään pukea sitä sanoiksi. Olimme kuin yö ja päivä, mutta silti niin samanlaisia.
– Et todellakaan voi tuoda sitä gringa tyttöä meille!
Benén äiti -lukutaidoton, 150-senttinen, lempeäkatseinen kotirouva oli kauhuissaan ja peloissaan kun sai kuulla minusta. Mitä sellainen rikas länsimaalainen meistä ajattelee? Eihän meidän talossa ole edes kunnon ovea, vessassa ei ole kattoa ja mitä minä laitan pöytään. Benén koti ei tosiaan ollut hääppöinen, mutta en välittänyt siitä. Istuimme repaleisella sohvalla pölyisen tuulettimen säestäessä hiljaisuutta. Benén vanhemmat, veljet ja sisaren lapset ihmettelivät etäisyyden päästä meidän värieroamme ja kukaan ei oikein tiennyt mitä sanoa. Ymmärtääkö se portugalia? Kyllä minä puhun portugalia. Helpottunut naurahdus ja mustaa kahvia muovimukeista keksien kera olohuoneeseen. I was in love.
Ennen kuin palasin Suomeen istuimme lentokentän nurmella palmun alla vierekkäin. Mitä tämä oikein on. Miten tämä voisi ikinä onnistua. Kirjoitellaanko me? Bené puristi kättäni lujasti, mutta lempeästi. Minä lupaan odottaa sinua. Minäkin sinua. Jätin Benélle osoitteeni ja puhelinnumeroni. Benéllä ei ollut puhelinta, ei tietokonetta, ei nettiyhteyttä. Meillä oli vain se hetki ja sen jälkeen välillämme olisi Atlantin valtameri ja yli 8000 kilometriä linnuntietä. Silkkaa hulluutta, järkeni huusi minulle. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kuiskasi sisimpäni. Lentokone nousi kohisten ilmaan. Jalkani painoivat kuin lyijy. Kyyneleet sumensivat näkökentän ja yhtäkkiä kaikki oli mustaa yötä pienine valopilkkuineen jossain kaukana.
Me kirjoittelimme. Kyllä, me lähetimme ihkaoikeita kirjeitä toisillemme. Niiden matkaaminen toisen luokse kesti kuukauden päivät, mutta miten selittää se ilo, joka sisällä pulpahti kun koulusta kotiin tullessa äiti huikkasi keittiöstä, että sinulle on kirje Brasiliasta. Myöhemmin Bené sai puhelimen (vanhan Nokian.) Pystyimme lähettämään tekstiviestejä! Viisi päivässä. Enempään ei saldo riittänyt. Joitakin kertoja salaa soitin huoneestani. Ulkomaanpuhelu. Kolmetoista senttiä minuutissa. Muutama minuutti vain, muuten tulee iso lasku.
– Äiti, iskä… Mun täytyy kertoa teille jotakin.
Vanhempani olivat osanneet odottaa tätä uutista. He olivat pari vuotta seuranneet, miten Brasilia oli vallannut elämäni, huoneeni, puheeni ja no, kaiken. Poika tuodaan tänne näytille, isäni sanoi tarmokkaasti. Olen siitä ikuisesti heille kiitollinen, että he uskoivat meihin ja antoivat Benélle mahdollisuuden. Bené on tuonut meidän koko perheeseen niin raikkaan tuulahduksen, että ilman sitä moni asia olisi jäänyt heiltäkin kokematta.
Melkein kaksi vuosikymmentä yhdessä. Neljätoista vuotta naimisissa. Neljä lasta. Kaksi kotimaata. Matkalaukkuja ja muuttokuormia. Niin rikkaita kokemuksia, että itkettää ajatella kaikkea elettyä ja koettua. Kaikista haastevuorista, kritiikistä, itkuista ja epäilyksistä huolimatta olemme kasvaneet kauniisti yhteen. Olemme monesti puhuneet, miten huokaillen pyysimme vierelle juuri sen kaltaista matkakumppania kuin mitä toinen toisillemme olemme. Kaksi eri kulttuuria ei ole kolissut yhteen. Kaksi niin erilaista maailmaa ei ole ajautunut kaaokseen. Kaksi eri kieltä eivät ole estäneet kaiken jakamista. Yhteinen kotikielemme on portugali, mutta Bené puhuu myös sujuvaa suomea nykyään.
Olemme asuneet Suomessa, Brasiliassa ja nyt Ranskassa. Lapsemme ovat kaksikielisiä. Välillä tuntuu kuin tämä elämä, jonka valitsimme olisi antanut meille kaiken kaksinkertaisena. Kaikkea saa tuplasti ja kaiken keskellä suurin pysyy – rakkaus.
Bisou, Anni
Tämän blogin sisältö näkyy ja kuuluu myös somessa. Ota seurantaan instagram tilini.