Auringonsäteet leikkivät piilosta kastanjapuun lehtien välissä ja polttivat karheaa takapihan nurmikkoa niistä kohdista, missä puun tumma kaksoisolento ei suonut sille tarpeeksi suojaa. Kuumankostean kesätuleen syleilyssä vihreä matto oli alkanut kaljuuntua ja kellastua. Paljain varpain tunsin, miten nurmikon kuiva piikki aika ajoin nipisti pehmeää jalkapohjaani. Kanat olivat vapaana metsästysretkellä takapihamme viidakossa. Ne kiersivät kastanjapuun, graviolan ja hiekkakylpivät baananipuiden juurella. Vanhan, paksurunkoisen mangopuun varjossa oli kosteita kohtia, mistä ne nappasivat nokkaansa herkullisia raakaherkkuja, jotka onnellisen tietämättöminä luikertelivat maan pinnalle. Seurasin kanojen touhuja lähietäisyydellä kyykkien, yrittäen pyydystää syliini Mooseksen, lauman johtajakukon. Sen, joka lauloi ainakin kolmekymmentä kertaa aamuyössä ja sai naapurin kaikkoamaan terassille köytetystä riippumatostaan, jossa yritti saada viileämmät yöunet. Mooses juoksi minua lujempaa asfaltinpätkällä, jonne papai parkkeerasi automme. Kukon vahvat jalat paukuttivat tietä kuin nahkarumpua.
Mangopuun oksalta hypähti apina verannan katolle niin, että tiilet heilahtivat . Senkin mangovaras, huusin sille. Sisältä kuului naurun remahduksia. Äidin ääni kuulosti erilaiselta taas. Se ei laulaa livertänyt vaan nyt äänen sointi oli matalampi, kovempi, mutta tuttu. Äiti taisi soittaa mummulle.
– Joo, me ostettiin liput toissapäivänä. Niin. Pariisin kautta joo.
Sisälläni lehahtaa lämmin tunne. Olemmeko me lähdössä matkalle? Äiti ilmestyy verannalle varvastossuissaan, yllään kukallinen shortsihaalari ja tukka kevyesti kierrettynä korkealle nutturalle. Hänen katseensa etsii minua kanojen ja pihan kasvuston seasta.
– Kulta, tule sanomaan mummulle moi!
Olen täällä blogissani kertonut, miten Brasiliaan päädyttyäni olen saanut omaan identiteettiini uusia ulottuvuuksia ja miten brasilialainen puolisoni tuli mukaan kuvioihin. Meille on siunaantunut neljä ihanaa lasta ja he ovat sukeltaneet kahden maailman väliin jo synnytyssairaalasta. On ollut niin veikeää seurata heidän kasvuaan, ajatuksiaan ja persoonan vivahteitaan. Kaksikulttuurisuus ja -kielisyys todella elää heissä vahvana ja yhteen sulautuneena. Meidän lapsistamme kaksi on syntynyt Brasiliassa ja kaksi Suomessa. Kaikki ymmärtävät ja puhuvat sekä suomea että portugalia.
Esikoisemme on viettänyt eniten aikaa lapsuudestaan Brasiliassa. Hän on kasvanut juuri noin kuten alun tekstissä kuvasin. Hänen leikkipuistoinaan olivat valkeahiekkaiset rannat, unilaulunaan trooppisen yön sirittävät sirkat ja tuulettimen hurina, jälkiruokanaan tuoreet hedelmät. Omassa pihassamme kasvoi mm. mango-, banaani-, cajú-, graviola-, ja pitangapuu. Meillä oli kymmenisen kanaa ja pari kukkoa. Pyykit lepattivat lämpimässä tuulessa ulkona päivittäin vuoden ympäri. Lapset juoksivat paljain jaloin tai jalassa oli korkeintaan sandaalit. Toinen lapsemme oli parivuotias, kun muutimme takaisin Suomeen. Se oli ensimmäinen kerta kun hän laittoi sukat ja kengät jalkaansa. Kolmas oli silloin sylivauva.
Brasilian sukumme on iso. Lapsillamme on serkkuja enemmän kuin jaksan muistaa. Suku on perhe ja perhe on suku. Isovanhemmat, sedät ja tädit. Kaikkia nähtiin usein. Vovó eli Brasilian mummu ja hänen kotinsa oli kaiken perhe-elämän keskus. Joka sunnuntai koko iso perhe kokoontui sinne grillaamaan. Musiikki soi kovaa. Puheensorina oli puolihuutamista. Lapset juoksivat ja kiljuivat ulkona leikeissään. Lihan herkullinen käry sekoittui kuumankosteaan ilmaan. Aikamoinen kontrasti Suomen mummulaan. Molemmissa on oma, ihana sävynsä. Molemmat ovat rakkaita ja kumpaakin kaipaa kun on kaukana.
Kaksikielisyys on lastemme näkyvin ominaisuus kaksikulttuurisuudesta. Jokainen heistä on alkanut tuottamaan puhetta hieman ”normaalia” myöhemmin verrattuna yksikielisiin kavereihin. Tämä on täysin odotettavaa kaksikielisiltä lapsilta. He eivät myöskään heti ala puhumaan molempia yhtä hyvin vaikka ymmärtävätkin kaiken vaivatta. Jompi kumpi kielistä on ensimmäisten vuosien ajan sujuvampi. Sitä edeltää myös vaihe, jolloin lapsi keksii oman kielen. Sanoja on sekaisin sekä suomesta että portugalista ja lapsen omasta päästä. Olen myös huomannut, että heidän persoonansa on aavistuksen erilainen riippuen siitä, millä kielellä he juuri silloin puhuvat. Portugali kääntää heti volyymin pari desibeliä kovemmalle. Suomi rauhoittaa puheen. Välillä sanat menevät sekaisin ja lauserakenteet ovat mitä eriskummallisempia. Hyvät naurut olemme nauraneet useasti. Odotan innolla sitä, kun lapset ovat teini-ikäisiä. Haluan nähdä, miltä kaksikielisyys tuntuu heille silloin.
Meidän lasten kaksikulttuurisuudessa on paljon muutakin. Sen lisäksi, että heillä on kaksi maata kotinaan ja kaksi kieltä puhuttavanaan, heistä on tullut matkalaukkulapsia. Se ei oikeastaan koskaan ollut meidän suunnitelma tai visio. Tarkoitus oli asettua jomman kumman maahan asumaan ja käydä toisen kotimaassa kylässä silloin tällöin. Brasiliasta piti tulla forever home, mutta kolmannen lapsen vaikea syntymä pienenä keskosena pakotti meidät palaamaan Suomeen. Asuttuamme Suomessa pari vuotta, alkoi tuntua siltä, että emme kuuluneet enää sinne. Suomi on ihana, turvallinen ja levollinen maa, etenkin lapsiperheelle. Suomen elämänrytmi ei vain sopinut meille. Ikävöimme kotiin Brasiliaan, mutta koimme, että emme voisi ihan vielä palata sinne. Päätimme kokeilla jotakin muuta. Silloin nuorena haaveiltu Ranskassa asuminen tuli ajankohtaiseksi ja mieheni taiteilijaura antoi siihen mahdollisuuden.
Olemme tähän mennessä asuneet ainakin kolmessatoista eri osoitteessa kolmessa eri maassa. Tavaroiden pakkaaminen ja purkaminen on lapsillemme liiankin tuttua. Kolmesti olemme luopuneet koko omaisuudesta ja aloittaneet nollasta. Viimeisimpänä nyt Ranskaan muuttaessa. Tulimme tänne autolla mukanamme vain se, mitä tila-autoomme itsemme lisäksi saimme mahtumaan. Muuttamisen ohessa olemme suhanneet Suomessa ja Brasiliassa, jotta lapset näkevät molempia sukujaan säännöllisesti.
Mitä lapsemme sitten ajattelevat tästä ”juurettomuudesta” ja liikkuvasta elämäntyylistä? En tietenkään voi puhua heidän puolestaan, mutta voin kuvailla, mitä olen läheltä havainnoinut. Uskon, että tällainen elämä on yhtä lailla heille kuin meillekin bittersweet. Lähtemisen vapaus, uudet seikkailut, uudet ihmiset. Kuvittele, kun lapsi lähtee lomareissulle. Se sama innostus on meidänkin lapsilla joka kerta, kun muutamme tai lähdemme pitkälle matkalle. Siihen kaveriksi tulee kuitenkin myös tieto siitä, että kaikki rakkaat ihmiset eivät seuraa mukana. Se tuntuu ikävältä. Se itkettää. Se saa alavireiseksi. Nämä tunteet kulkevat repussa alati, mutta tietyllä tavalla lapsemme ovat myös tottuneet siihen ja osaavat jättää tunteen omaan arvoonsa niin, että elämä silti jatkuu ja maistuu hyvältä. Ilo ja kaipuu voivat elää sopusoinnussa. He tietävät, että kun jotakuta oikein ikävöi, se tarkoittaa, että rakastaa paljon.
Lapsemme eivät myöskään ole kiintyneitä tavaroihin tai paikkoihin. He ovat oppineet päästämään irti. Monet lelut ja huonekalut on myyty, annettu, jätetty taakse. Mukaan on otettu se, mitä matkalaukkuun tai reppuun on mahtunut. He tietävät, että menetetyn tilalle saa jotain muuta. Saa uuden kokemuksen, ehkä uuden tavaran. Lapsillamme on omat, rakkaat unikaverinsa ja tietyt kirjat, jotka kuljetan aina mukana tuomassa tuttuuden tuntua uusiin paikkoihin. Myös jotkin harvat lelut ovat kulkeneet matkassa pidempään. Tämä vapaus materiasta on yksi niistä asioista, joista olen todella kiitollinen tässä elämäntyylissä. Lapset oppivat arvostamaan ihmisiä ja kokemuksia tavaran sijaan. Heidän mielipuuhaansa on retkeily ja ulkoseikkailut. Tiedän, että he valitsevat sen mielummin kuin minkä tahansa lelun tai pelin. Toki lapsemme saavat ihan tarpeeksi lelujakin uudessa kodissaan. Panostamme käytettyyn ja kierrätettyyn, ja kun aika on taas siirtyä eteenpäin, tavarat jäävät ja muistot lähtevät mukaan.
Kysymykseen, miten uskon tämän elämän vaikuttavan lapsiimme tulevaisuudessa, en osaa vastata. Se selviää vasta myöhemmin. Kokevatko he olevansa maailman kansalaisia, juurettomia, ulkosuomalaisia, brasilialaisia maailmalla vai jotakin muuta. Jokainen heistä voi myös kokea sen eri tavalla, omasta persoonastaan käsin. Sen tiedän, että olemme kasvaneet niin tiiviiksi yksiköksi tämän elämän myötä, että jokainen meistä voi yhtyä tähän: koti on siellä, missä me olemme. Muutoksen tuulet ja uudet seikkailut koetaan tästä tunteesta käsin. Koti ei ole paikka. Se on tunne. Koti on me. Juurettomuudesta ei tarvitse kriiseillä. Meidän lapsillemme kasvaa ilmajuuret ja sydämeen mahtuu monta kotia.
Bisou, Anni
Tämän blogin sisältö näkyy ja kuuluu myös somessa. Ota seurantaan instagram tilini.