Meidän perheessä ikävä on tullut osaksi elämää.
Se ei ole lemmikki vaan pikemminkin perheenjäsen.
Toivotimme sen tervetulleeksi jo silloin,
kun sanoimme toisillemme tahdon.
Sanoimme tahdon jatkuvalle kaipuulle toiseen kotimaahan.
Sanoimme tahdon myös vanhempiemme, sisarustemme,
sukulaistemme, ystäviemme ja tulevien lastemme puolesta.
Ikävä on kulkenut mukanamme jo vuosia.
Aika ajoin se valtaa itselleen liikaa tilaa
ja murjoo hajalle sisimmän seiniä.
Useimmiten se kuitenkin pysyy hiljaa, mutta läsnä.
Ikävällä on monta muotoa.
Se voi olla hyvien muistojen kuplivaa iloa ja kiitollisuutta.
Se voi valua vuolaana pitkin poskia.
Se saa tekemään järjettömiä päätöksiä,
katumaan sanottuja ja sanomatta jätettyjä asioita.
Ajoittain ikävä myös hyvällä tavalla satuttaa.
Se muistuttaa kantajaansa rikkaudesta, jota ei rahalla saa.
Se pakottaa halaamaan lujemmin,
rakastamaan syvemmin.
Se rohkaisee katsomaan poispäin toisen virheistä ja vajeista,
keskittyen hyvään.
Ikävä tekisi kaikille hyvää,
ainakin jossakin määrin.
Toisille sitä on siunaantunut enemmän.
Meille ihan tarpeeksi.
Anni Rodrigues
2025