Ajatuksia ikävästä

Runo: Ikävä

Portugalin kielessä sana kaipuu/ikävä on saudade (saudaadzi.) Tämän sanan syvempää merkitystä kuvaillaan mm. seuraavasti: 

Saudade — tuo kääntämätön sana, joka kertoo, miten jokin poissaoleva voi silti olla meissä läsnä.”

Saudade on nostalginen kaipaus olla jälleen lähellä jotakin tai jotakuta, joka on kaukana tai joka on ollut kerran rakastettu ja sitten menetetty. Se on rakkaus, joka jää elämään poissaolonkin keskellä.”

Saudade kuvaa tunteiden sekoitusta: menetystä, kaipuuta, etäisyyttä ja rakkautta. Sana juontaa juurensa latinan solitatem-sanasta (yksinäisyys.)”

Saudade on todella puhkikulutettu sana Brasiliassa ja portugalin kielessä, mutta se ei silti menetä voimaansa. Se soljuu hyvin arkisissa tilanteissa, joissa on ikävä jotakin tiettyä ruokaa tai tuiki tavallista hetkeä, mutta samalla tuo sama sana kulkee mukana syvissä, raastavissa menetyksissä ja kaipuussa. Saudade on jotakin syvää, lempeän surullista, melankolista ikävää, jossa menetetyn luokse halajaa jatkuvasti ja kaihoten.

Meillä saudade on tullut jatkuvaksi matkakumppaniksi, melkeinpä perheenjäseneksi. Emme oikeastaan ihan tienneet, mihin laitoimme nimemme alle kun päätimme yhdistää polkumme ja tulla yhdeksi. Kutsuimme mukaan ikävän. Se tuli omaan elämäämme ja läheistemme elämään. Musertavana, kaihona kaipuuna toisen luo. Välillä minusta tuntuu, että läheisemme kärsivät tästä kaipuusta enemmän kuin me itse. Se on aina vaikeampaa sille, joka jää. Sille, joka lähtee, aukeaa aina uusi todellisuus, uusi seikkailu. Ne, jotka jäävät tyhjiin huoneisiin surevat syvemmin ja kipeämmin. Jätämme taaksemme vuoroin oman sukuni ja perheeni ja mieheni suvun ja perheen. Molemmat tahoillaan surevat omalla tavallaan, mutta silti yhtä voimakkaasti.

Ikävä myös hyvällä tavalla satuttaa meitä. Tämän polun kulkeminen on opettanut arvostamaan läheisiämme paljon, paljon enemmän. Heidän kanssaan vietetty aika ei koskaan ole itsestäänselvyys. Jokaisesta päivästä ja minuutista haluaa ottaa kaiken irti, viimeistä piirtoa myöten. Suhde pysyy läheisenä ja lämpimänä. Turhista erimielisyyksistä ei jaksa välittää, sillä tietää, että se toinen ei aina ole siinä, lähellä. Ja kun hyvästit jätetään ja viimeiset halaukset rutistetaan, päällimmäiseksi jää aina rakkaus ja kaipuu. 

Jos ajatellaan oikein syvällisesti, kenelläkään meistä ei ole varmuutta toisen ihmisen lähellä pysymisestä, vaikka tämä asuisi naapurissa. Huominen ei ole luvattu yhdellekään ja siksi, ikävän kanssa tai ilman, meidän tulisi arvostaa rakkaitamme samalla intensiteetillä kuin jos lähtisimme kauas pois pitkäksi aikaa.

Bisou, Anni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *